Parisuhteen A ja Ö

Törmäsin sattumalta Hesarin artikkeliin koskien parisuhteita ja sitä kuinka vaativia me naiset ollaan.

”Enää ei riitä, että mies tuo leivän pöytään ja osoittaa sillä tavalla huomiota kumppanilleen ja lapsilleen.”

Millä kivikaudella tämä on näin mennyt? Nyt on vuosi 2015 ja tasa-arvon puolesta on jo kauan puhuttu. Me ei enään olla se heikompi osapuoli ja se ottaa vissiin monen miehen egolle aika kovaa. Itsehän olen aina halunnut pärjätä yksin, vaikkakin tämä mun #enmäämitäänmiestätarvi on vähän kärsiny tällä viikolla syystä jos toisesta. Mutta pääasiassa asia on näin. Huomionosoitustahan ei ole se, että ollaan töissä, tienataan rahaa jotta pystyy ostella kaikkea kivaa puolisolleen. Se on omasta mielestäni lahjontaa. Montako kertaa mies on tuonu kukkia sen jälkeen ku on mokannu? Vain siksi että tilanne tasaantuis ”mää mokasin, täsä kukkia”. Okei itelellehän näin ei ole käynyt, koska kukkia olen saanut kaksi kertaa elämässäni. Kerran synttäreillä eksältä ja kerran ku tapasin herra parisuhteet-ahdistaa. Se on mulla oikeestaa vieläki tallessa ja esillä. Hankalahan mun on muovista heittää pois, jotenka se on ikkunalaudalla edelleen. Eikä siinä, en ole vihainen enkä katkera jotenka jääkööt.

”Nykyisin ladataan aikaisempaa enemmän painetta siihen, millaista on hyvä elämä. Pitäisi olla todella hyvä kumppani, rakastaja ja vanhempi”

Kaikkihan tavoittelee hyvää elämää, sehän ei ole mitään uutta. Paineet on kasvaneet siksi, että tarjonta on laajempi. Valinnanvaraa on paljon enemmän kuin ennen internetin ansiosta. Ennenhän ei paljon muita tuntenut kuin oman kylän ihmiset ja siinäpä sitten se. Nykyään taasen ystäviä löytyy vaikka jos mistä. Iteki viettäny paljon aikaa Vaasassa koska sieltä tuli tuttuja internetin ansiosta. Kaikilla meillä on se pelko että meidät jätetään jonku toisen vuoksi, että kumppani löytää paremman. Siitähän se paine tulee, että miten olla jotta olisi mahdollisimman paras valinta kumppanilleen. Enää ei uskalleta mokata, kaikki pelataan varman päälle ja vähän vielä yritetään lisää. Stressaavintahan on kun ei tiedä missä mennään, jolloinka joutuu aina olemaan varpasillaan ja yrittää miellyttää. Omasta mielestäni hyvä kumppani/rakastaja on se jonka kans pystyy puhumaan kaikesta, jonka kanssa ei yllä mainittuja tarvitse pelätä. Vaan pystyy olemaan oma itsensä, ilman mitään paineita.

”Kyse on taitolajista. Siitä kuinka pystyy kommunikoimaan sen mitä haluaa ja sen mitä on todellisuudessa mahdollista toteuttaa” 

Kommunikointihan on aina ollut parisuhteen A ja Ö, se ei ole mitään uutta, vaan niin se on ollut aina. Jos ei asioista pysty puhumaan niiden oikeilla nimillä on suhde jo tuhoon tuomittu. En ymmärrä ihmisiä jotka odottaavat hurjia huomionosoituksia kumppaniltaan kokoajan. Eivätkä niistä mitään mainitse. Jos haluaa viettää romanttisen viikonlopun jossain niin siitähän pitää sanoa, ihminen ei vielä toistaiseksi osaa lukea ajatuksia ja kaikilla ei mene edes suorat vihjailut perille. Itsellänihän ei mitään tällaisia odotuksia enään ole. Ne on aikalailla tuhottu vuosien varrella. Oikeastaan hyvä niin, jotenka kiitän niitä jotka on koetellu mua. Jos olisin vielä samanlainen kuin ennen ja odottaisin yhtä suuria eleitä ja muutoksia ”vain” miehen takia, olisi mun edelleen yhtä hankala olla kuin silloin.

Tämä nyt oli taas tällanen artikkelin kommentointi, ne luonnistuu multa parhaiten. Näissä tunnelmissa on hyvä lähteä töihin. Onneksi tänään on perjantai ja viikonlopu edessä. Suunnitelmia on tasan nolla, mutta on sellanen tunne että tästä tulee kumminki ihan hyvä viikonloppu.

Ja naiset, älkää odottako miehiltänne liikoja, jos jotain odotatte niin sanokaa se. Ei ne osaa yllättää. 😉

Over and out.

Ilahduta minua kommentilla...