Kokkolan pisimmät treffit osa 4

Huh, taas aikaa vierähtäny siitä kun oon meidän elämästä viimeksi kirjottanu. Syitä on monia, päälimmäisenä varmaankin se, että tämä tuntuu siltä että leuhkin sillä että mulla menee hyvin. Tänään totesin, että saahan siitä kertoa. Mielummin jotku tietysti lukisi siitä, että olen onneton, kauhea stressi ja mikään ei ole hyvin. Nyt vain asia ei ole niin, olen iki onnellinen ja rakastunut ja tuntuu että kaikki palaset loksahtaa paikoilleen.

Nyt on tosiaan kulunu vähän yli kolme kuukautta siitä kun Pete tuli käymään. Tosi näppäränä kaverinahan se on, heti jumittu mun luo. Ei menny kauaakaan ku jo raahattiin tavaroita sen kämpiltä koivuhakaan. Sillon yks kaveri sano että täytyy olla luotuja toisilleen jotta tuollanen toimis. Siinä vaiheessa iski tietysti pieni epäilys. Mietin että mitä jos tää kuseeki? Jos se raukka ei jaksakaan mua? Tosiaan koska en ikinä ole kenenkän kanssa asunut, ni tämä pelotti kovasti. En kestäis sitä, että joudun vierestä katsomaan kun se kantaa kamansa pois. Näin jälkikäteen ajateltuna ni olihan nuo tietysti ihan aiheellisia pelkoja, näinhän olisi tietysti voinut käydä. Mutta taasen toisaalta, voidaan me joutua kolariin milloin vain, mutta silti ajellaan autoilla päivittäin.

Kaikessa on riskinsä, joutuu vain päättämään että missä kohtaa elämässään niitä uskaltaa ottaa. Oon muuttanu asennetta aikalailla, oikeestaan ihan Peten ansiosta vissihin. Alkuvuodesta en mitenkään olis uskonut että voin ikinä olla näin onnellinen. En oikeestaan edes tiennyt että voi olla näin onnellinen. Tämä siis vain toimii, kaikella tavalla. Ymmärrys on molenpuolista, ollaan erittäin samanlaisia ja erot mitä löytyy on vain söpöjä. Kävi tietysti mielessä, että onko tämä vain sitä alkuhuumaa? Mutta voiko tätä enää aluksi sanoa? Siis tietysti, ”normaalissa” parisuhteessahan kolme kuukautta ei tunnu missän. Jos näkee toisiaan about viikonloppuisin ja pari kertaa viikolla. Me taasen nähdään joka päivä, tehdään kaikki yhdessä. Arki tuli meillä vastaan tosi äkkiä. Pakko viettää kunnon kuherruskuukausi vielä jotta saadaan kiriä tämä ns. menetetty aika.

Tämä on vissiin se tunne mistä mulle on sanottu, että miltä tuntuu löytää se oikea. Nyt ymmärrän teitä, pahoittelen tyhmyyttäni. Olitte oikeassa. Varsinkin Lotta, nyt saat luvan sanoa ”mitä mää sanoin”. <3

Over and out.

Ilahduta minua kommentilla...